Hiroshige Tiellä Edoon, Lake at Hakone.

Utagawa Hiroshigen teos Lake at Hakone on osa hänen puupiirrossarjaa: Viisinkymmentäkolme pysähdyspaikkaa Tōkaidōn maantien varrella Hiroshige eli 1797–1858 ja on Hokusain ohella yksi Japanin kuuluisimmasta taiteilijoista, jotka käyttivät Ukiyo-e puupiirrostyyliä.
Viisinkymmentäkolme pysähdyspaikkaa Tōkaidōn maantien varrella on yksinkertaisesti puupiirrossarja Tokaidon tien tapahtumista, näkymistä ja elämästä. Puupiirrosarjan töitä vedostettiin paljon ja niitä myytin mm. postikortteina. Lake at Hakone on yksi näistä näkymistä, levähdyspaikoista. Teos katselee järveä ja sen ympäröiviä vuoria ja vuorien välissä kiemurtelevaa tietä hieman kauempaa, korkeammalta. Kuvasta huokuu kesä, auringonnousu ja alkava kiireinen päivä maantein varrella.
Minulle Hiroshigen töissä yhdistyvät arki ja ylevyys. Aiheet ovat kovin arkisia, mutta tekotapa ja toteutuksen huolelliuus ja aiheen kunnioittaminen tekevät arkisesta kuvasta, hieman kuin nykyajan lomakuvasta tärkeän, tarkoituksellisen. Viisinkymmentäkolme pysähdyspaikkaa Tōkaidōn maantien varrella jo pelkästään nimenä huokuu tarinoita. Tarinoita sen ajan ihmisistä ja elämänmenosta, joita puupiirroksissa kuvataan, mutta lisäksi taiteilijasta itsestään. Pääsemme ikäänkuin seuraamaan hänen matkakirjaansa. Teoksista tulee mieleen että ne ovat ikäänkuin lomakuvia, joita tekijä lähettää kotiin, kuvaamaan matkalla näkemäänsä. Tosiasiassa teokset eivät ole syntyneet yhden retken aikana, vaan paljon pidemmän aikavälin, ja usean retken tuloksena. Kuitenkin töiden välitön tunnelma ja jatkuvuus luovat tunnelmaa jatkumosta, yhdestä retkestä.
Kuvasarjasta minulle nousevat mieleen road moviet, matkustaminen ja sen vapauttava tunnelma. Seikkailu. Alexander Payne kuvaa elokuvassaan Sideways tarinaa kahdesta kaveruksesta, jotka päättävät lähteä ajelulle kalifornian viiniseudulle. Matkan varrella he tapaavat ihmisiä, maistelevat viiniä ja puhuvat elämästä. Elokuvan otokset toimivat hieman kuin postikortteina elokuvan päähenkilöide matkasta. Ne kertovat samaan aikaan viiniseudusta kuin myös heidän omasta matkasta.
Molempien töiden matka on vapauttavaa matkailua. Hidasta ja pohtivaa. Tekijät ovat lähteneet matkalle vailla kiirettä pääpisteeseen. Tällöin matkasta, ja joka hetkestä tulee merkityksellinen. Matkatessa ajan merkitys muuttuu, yleinen aika muuttuu henkilökohtaiseksi ajaksi, yhteiskunnan velvoitukset vähenevät. Lake at Hakonessa on ajaton tunnelma. Toki ihmiset jatkavat kulkuaan ja töitään Tokaidon tiellä, mutta kuvan ottaja, kuva on irroittautunut rutiinista ja katsoo ympärilleen. Kuvassa nähdään järven tyyneys, auringonnousun herkkyys, kallion rikkaat värit. Elämä saa tuuletusta ajan virrasta. Sidewaysin tarina on ehkä hieman kiemuraisempi. päähenkilöt eivtä koe vapautta tilanteistaan. Silti heidän matkansa on nousu vuoren laelle, katselemaan arjen kulkua, miettimään oman elämänsä osallisuutta siinä. Aika antaa tilaa omien kokemusten ääneen lausumiseen.

Puitteissa

Hotellissa on äärettömän monta huonetta ja ääretön määrä vieraita. Uusi vieras saapuu, löytyykö hänelle tilaa? – Hilbertin hotelli paradoksi.

Matemaattinen Hilbertin paradoksi vie, matemaattisuuden ohella, meidät matkalle, nostaa käsityksemme maantasalta sfääreihin. Ontologisten kysymysten äärelle. Miten käsitämme maailman, mitä maailma on, mitä elämä on, mitä aika on?

Steve Reichin Music for a Large Ensemble

vuodelta 1978 taas on yksi minimalistisen musiikin klassikoista. Teos rikkoo yleistä käsitystämme ajasta ja tapahtumien kulusta, ja samalla myös musiikin “juonen kaaresta” jakamalla musiikin yhä pienempiin osiin ja niiden toistonomaiseen hitaaseen variaatioon. Aika hidastuu fraktaalinomaisesti: vaikka kunka lähestyisimme aikaa, emme pääse perille. Aika näyttäytyy yhä ja yhä ja yhä pienempinä osina. Paradoksinomaisesti mikrokosmos alkaa kuvamaan makrokosmosta. Arkipäiväisemmin sanottuna, hidastaessamme vauhtia, lopettaessamme kiirehtimisien ja keskittyen matkaan, hetkeen, ajan merkitys muuttuu. Emme ole enää kiinni luomassamme arjen syklissä, vaan kiinni jossain syvemmässä, jossa ajan käsite on toinen.
Aika on ollut ihmisen ja koko maailmankaikkeuden historiassa aina läsnä. Ihmisten keskuudessa aika on ollut läsnä päivänä ja yönä, vuorokauden vaihteluina, vuodenajan vaihteluina, kuun kasvun vaihteluina, tähtien liikeenä. Ihmisen rytmin on määrittänyt maailmankaikkeus. Erilaisia ajanmittauslaitteita on tosin havaittu jo Egyptin faaraoiden muinaisina aikoina. Sekunti, tuo nykyisen ajankäsityksemme perusyksikkö taas keksittiin 1000-luvulla arabiassa. Mutta meitä näin voimakkaasti määrittäväksi mittariksi, jokaisen hetken merkitsijäksi aika, sekunti, minuutti ja tunti tulivat vasta 1800-luvun teollisen vallankumouksen ja mekaanisen kellon keksimisen myötä. Teollisuus loi mahdollisuden tuoda kello jokaisen tehtaan seinälle, vieläpä edullisesti. Nyt elämämme luonnollisena osana on aika jota määrittää sekunti, minuutti, tunti. Käymme töissä, syömme, harrastamme, kaiken tiettyinä ennakkoon määriteltyinä kellon aikoina. Kaikki tämä ei tietenkään ole paha asia, ilman aikaa emme olisi tässä missä olisimme nyt, moni asia olisi toisin. Mutta kellon luoma aika, kuluva aika, rajallinen aika, muokkaa mielestämme tietynlaisen, ei ole aikaa hukattavaksi, eikä varsinkaan tuhlattavaksi. Fokus siirtyy tästä hetkestä tuonne. Nykyään pysähtyminen on jopa vaikeaa. Pysähtymiseen kuuluu hiljaisuus, tai pikemminkin oman pään jatkuva humina, jota joudumme kuuntelemaan. Pysähtyminenkään ei ole itsessään hyvää tai pahaa. Se on ajan eri ominaisuus ja sen ominaispiirteenä on se että se tuo mielemme tähän hetkeen. Pysähtyminen on hyvä paikka ontologiselle ajattelulle ja taiteelle. Hetkikin on yksi ajan paradoksi, se on tässä, mutta se jatkuu ikuisuuteen.
Reichin, ja ajan hyvin lyhyen historian kautta, pääsemme Marjatta Holman (s.1976) teoksen Puitteissa äärelle. Holman teokset tuovat mieleen Rothkon, Ad Reinhardtin ja Malevitsin maalauksia. Pelkistettyä, riisuttu turhuudesta, muodosta ja tunnistettavuudesta. Puitteissa-teoksessa ei ole juuri mitään. Se olisi helppo ohittaa, koska ei ole aikaa tuhlattavana tyhjyyteen. Silti maalaus huutaa pysähtymistä, kutsuu ihmistä pysähtymään ja katsomaan tyhjyyteen. Tyhjyydestä alkaa hahmottumaan variaatioita tyhjyydestä, tyhjyys ei olekaan ei-mitään vaan se on jotain, oikeastaan se on ihan kaikki, eli ei-mitään. Siitä avautuu maailmankaikkeus, jossa alkaa tuntea itsensä pieneksi. Perspektiivi muuttuu, alkaa näkemään oman elämän polkuja, ja mahdollisuuksia, aikamme polkuja, maapallon polkuja, olemisen ikuista kysymystä.

En osaa sanoa onko pysähtyminen aina paradoksi, onko koko elämä paradoksi ja miten Reichiä kuunnellessa tai Puitteissa-maalausta katsoessa mopo karkaa ontologian ihmemaahan, mutta luulen että se on hyväksi ihmiselle. Puitteissa teosta katsellessa tulee mieleen että Hilbertin hotellissa on aina tilaa vielä yhdelle.