Author tomidufva

Fractalnoia- interactive data installation.

FRACTALNOIA

- 11 datasets you cannot believe just happened. Fractalnoia 001

The collection of data is increasing exponentially and it is more and more available to the general public as private databases are opened up. This Big Data holds promises of new insights, unparalleled innovation, even articifical intelligence. However, the ubiquity and availability of data connected to our human desire to see patterns where none exist means that humans have to deal with increasing amounts of meaningless data analysis, “fact-based” conspiracy theories and click-bait infographics. As the data is all digital, it morphs easily into whatever we want, releases itself from the context and appears on fashionable graphs that may look nice, but carry no meaning.

In our installation, we want to show how arbitrary and easy it is to make “data analysis”, deduce causations from correlations and combine different datasets. In addition, we want to give the audience a physical feeling of the datasets, although it is inherently false, to further point out how the context of the dataset can be chosen. The audience gets to manipulate the data by placing everyday physical objects, such as fruit, to a table. The objects present different datasets and graphs are created based these datasets. We thus combine a primitive action of moving common objects to the digital world of information technology and project the resulting graphs for the audience to see. By being able to literally grasp the data and create any type of combination of the datasets, the audience gets to experience both the ease and complexity of drawing meaning from data.

Ohjelmoinnin opetusta kouluissa

Tänä syksynä ohjelmoinnin opetus on ollut esillä mediassa useampaan otteeseen. Viimeisimpänä on uuden opetussuunnitelman luonnos, jossa ohjelmoinnin opetusta on nostettu esille. Tästä on noussut keskustelua* siitä mitä se ohjelmointi oikeastaan on ja miksi sitä pitäisi nyt kouluissa opettaa?  Keskustelusta inspiroituneena päätin kirjoittaa vapaamuotoisesti hieman omia ajatuksiani asiasta.

Kysymystä ohjelmoinnin opetuksen tärkeydestä voidaan toki tarkastella usealta eri kannalta. Ehkä nopeiten mieleen tulee työelämän oma kanta ja suomalaisen peliteollisuuden tämänhetkinen noste: koulujen olisi hyvä opettaa ohjelmointia, jotta kykenisimme paremmin vastaamaan työelämän kasvaviin ohjelmoijatarpeisiin. Tämä näkemys on kuitenkin yksipuolinen ja melko kapea. Vaikka peliteollisuus Suomessa kasvaisikin tärkeäksi työllistäjäksi ei se ehkä yksinään riitä perustelemaan uuden oppiaineen syntyä.

Ohjelmointia voidaan perustella sen ominaisuuksilla: se kasvattaa ongelmanratkaisutaitoja, loogista ajattelua, matemaattisia taitoja, taiteellisia taitoja ja jopa onnistuu näiden integroinnissa. Ei mikään pieni asia tämä. Varsinkin kun ohjelmointi yhdistetään fyysiseen maailmaan (esimerkiksi arduinon avulla, kuten vaikka Jouni Korhosen esimerkissä) ja otetaan mukaan peruskoulussa vielä käsityöt ja elektroniikka niin pääsemme ohjelmoimaan robotteja tai omia älyvaatteita. Voi kuulostaa ufoilulle, mutta on itseasiassa aivan mahdollinen ja realistinen projekti toteuttaa peruskoulussa.

Omasta mielestäni silti tämäkään ei ole se tärkein asia miksi ohjelmointia pitäisi opettaa kouluissa. Asiaa kannattaisi katsoa kenties hieman laajemmasta näkökulmasta ja miettiä miten maailma jossa elämme toimii?

- Herätessämme aamulla painamme kahvinkeittimemme napin päälle ja kahvinkeitin keittää meille aamukahvin, television kaukosäätimestä painamalla saamme television päälle, katsomme kenties tabletilta uutiset, sähköpostit, viestit, sään jne… Työmatkalla auto varoittaa että turvavyö ei ole päällä tai jos matkaamme bussilla bussikortti piippaa lukijassa merkiksi veloitetusta matkasta, työpaikan ovet avautuvat kortinlukijalla, kaupankassalla ostokset luetaan viivakoodinlukijalla… -listaa voisi jatkaa loputtomiin. Koko yhteiskuntamme toimii digitaalisen tekniikan varassa. Ja tulevaisuudessa vielä enemmän varsinkin, jos ,ja kun robotiikka alkaa korvaamaan yhä useampia ammatteja, samalla kun yhä useammat palvelut ovat automatisoituja tai toimivat osittain automatisoidusti. Yhteistä kaikelle tälle digitaaliselle tekniikalle on se että ne ovat luonteeltaan ohjelmoituja.  Kuinka nopeasti vesi tippuu kahvinkeittimessä, kuinka ärsyttävä on auton varoitusääni, miten hyvin sähköpostimme toimii jne… Digitaalinen tekniikka on ennalta jonkun päättämää ja määrittämää. Se että sähköpostimme asetusviidakko on käsittämätön, tai VR:n lippujärjestelmä ei toimi oikein ei edusta objektiivista totuutta vaan muutaman koodarin päätöksiä ja oletuksia. Näillä muutaman henkilön tekemillä päätöksillä on kuitenkin valtavia vaikutuksia jokapäiväiseen elämäämme.

Tiedostamalla ohjelmoinnin kaikkiaallisuuden sekä sen ettei ohjelmointi ole arvovapaata tuo esille mielestäni ohjelmoinnin opetuksen tärkeimmän syyn: Digitaalisen tekniikan ohjelmoitu luonne tekee ohjelmointia ymmärtävistä ja ymmärtämättömistä eriarvoisia. Ja mitä enemmän siirrymme digitaaliseen yhteiskuntaan sitä suuremmaksi tuo eriarvoisuus syvenee. Ohjelmoinnin opetuksen tärkein elementti ei mielestäni siis ole se, että opetamme lapsistamme ohjelmoijia peliteollisuuteen, vaan se että opetamme heistä täysivertaisia digitaalisen ajan kansalaisia, jotka pystyvät ymmärtämään mitä heidän ympärillään tapahtuu. Sillä ilman tätä ymmärrystä heidän on vaikea vaatia muutosta tai kritisoida ympäristöä tai yhteiskuntaa.** Ohjelmoinnin opetusta voisi kenties kutsua ohjelmoinnin lukutaidon*** opetukseksi?

Netissä:

http://www.tietoviikko.fi/kaikki_uutiset/ministeri+ohjelmointi+tulee+peruskouluihin/

http://www.edutopia.org/blog/code-literacy-21st-century-requirement-douglas-rushkoff

http://readwrite.com/2012/05/17/computer-programming-for-all-a-new-standard-of-literacy#awesm=~onF8LU3YF4gz5F

 * Esimerkiksi Facebookin Tieto- ja Viestintätekniikka opetuksessa ryhmässä: https://www.facebook.com/groups/237930856866/#

** Tässä miellän opetuksen tehtäväksi sekä kasvattamaan yhteiskunnan jäseneksi, myös kasvattamaan oppilasta sellaiseksi jäseneksi, joa käystyy muokkamaan yhteiskuntaa ja osallistumaan yhteiskunnan kehitykseen tasavertaisena jäsenenä. Eli käsitykseni on kriittisen pedagogiikan peruja Henry Girouxin mukaan. (Ks. esim. Henry Giroux: On Critical Pedagogy)

*** Ohjelmoinnin lukutaidon englanninkielistä termiä Code literacy käyttää ainakin mediateoreetikko Douglas Rushkoff, jonka hieman kärjistyneet tekstit ovat ihan ok luettavaa aiheeseen. Katso esimerkiksi: Program or be programmed, Ten Commands for a Digital Age. Käytännön esimerkkejä antaa esimerkiksi Libow Martinez & Stagerin kirja: Invent to Learn: Making, Tinkering and Engineering in the Classroom. Koodin vallasta kirjoitti ansioituneesti jo Lawrence Lessig kirjassaan Code and other Laws of Cyberspace. Mielenkiintoinen kirja edelleenkin!

Stop drawing fish

I recently watched Brett Victors talk from SF SIGGRAPh from 2012 where he talks about artists need to learn code, or to be more specific he argues that artists shouldn’t need to learn to code in order to take control of digital media. I found his ideas very insightful (As always, couldn’t recommend more to check out his other stuff too.) but still I tend to disagree with him on this. Below I write some reasons why. To really understand I suggest to watch the presentation before, it is well worth your time, if you are at all interested on what is happening in the digital arts at the moment.

Read More

My rant on digital creation

For the last five or so years I have extensively worked with digital media. My art works use digital technologies and I have taught digital technologies. In my day work I use computers for almost everything. I have to say that many things run very smoothly with digital technologies. Pictures, video, programming (naturally) -All this enables me to do-and create-  many things.

But…

Read More

Algorithmic creation: Unbearable thinnes of flatness?

I recently read Christopher Steiners: Automate This: How Algorithms Came to Rule Our World (2012) which is a good overview of how computer algorithms have become commonplace in most unusual places. 

Steiner starts his journey with the 2010 flash crash in Wall Street, when Dow Jones suddenly lost over trillion dollars of it’s value in one day. Which is by the far the largest single loss ever recorded. Reason for this loss was a bug in one of the automated trading algorithms. Steiner then expands to the history of algorithms and how they took over stock trading and how they are now taking over many other areas, like entertainment industry, medical and health care industry. Steiner’s book is a good introduction on algorithms and their importance in our lives. The book got me thinking about algorithms in culture creation, where they are also already utilized.

Read More

Time. Time. Time

Our good fortune allowed us to feel sadness that our parents didn’t have time for and happiness I never saw with them. -The beginners (2011)

Time is our best asset. Where do we invest our time? How do we spend it?
From these timeless questions I came to one practical realisation: (among many other impractical ones) Our(my) need to declutter my digital workspace. My appreciation for simple design, stripped features and beauty comes from the fortune I have had priviledge to use: Time.

Without empty moments, uninterruppted silence, dullness of quiet gray days or just the memory of those moments I might not understand the importance of moment.

Paradoxically, my earlier dream of advanced technology, push notifications, fast internet connection and the ability to connect everywhere, I more and more have the need to disconnect.

“Memories of Seppo” art installation

 

Memories of Seppo is an art installation created by Tomi Dufva and Kaarlo Kajalainen. It tells a tale of Seppo, from childhood to an old age. The installation consist of 8 photographs covered with a film of thermocrhomatic paint which turns transparent when heated with the provided hair dryer (or for the patient: even with warm hands).

Pään takaa- paintings of migraine

I am having exhibition in Galleria Å in Turku until 2.12.2012. It’s about dealing with migraines, or any illness that comes to modify your life in some way. My approach of the subject is dead serious yet overly humorous: What doesn’t kill you makes you make art.

Exhibition is a large installation of paintings and some embedded electronics. Your welcome to visit and I will post photos of it soon (enough).

I will also be talking about my work on 2.12. 14:00.

 

Mopon karkaamisesta, osa II

Hiroshige Tiellä Edoon, Lake at Hakone.

Lake at Hakone
Utagawa Hiroshigen teos Lake at Hakone on osa hänen puupiirrossarjaa: Viisinkymmentäkolme pysähdyspaikkaa Tōkaidōn maantien varrella Hiroshige eli 1797–1858 ja on Hokusain ohella yksi Japanin kuuluisimmasta taiteilijoista, jotka käyttivät Ukiyo-e puupiirrostyyliä.
Viisinkymmentäkolme pysähdyspaikkaa Tōkaidōn maantien varrella on yksinkertaisesti puupiirrossarja Tokaidon tien tapahtumista, näkymistä ja elämästä. Puupiirrosarjan töitä vedostettiin paljon ja niitä myytin mm. postikortteina. Lake at Hakone on yksi näistä näkymistä, levähdyspaikoista. Teos katselee järveä ja sen ympäröiviä vuoria ja vuorien välissä kiemurtelevaa tietä hieman kauempaa, korkeammalta. Kuvasta huokuu kesä, auringonnousu ja alkava kiireinen päivä maantein varrella.
Minulle Hiroshigen töissä yhdistyvät arki ja ylevyys. Aiheet ovat kovin arkisia, mutta tekotapa ja toteutuksen huolelliuus ja aiheen kunnioittaminen tekevät arkisesta kuvasta, hieman kuin nykyajan lomakuvasta tärkeän, tarkoituksellisen. Viisinkymmentäkolme pysähdyspaikkaa Tōkaidōn maantien varrella jo pelkästään nimenä huokuu tarinoita. Tarinoita sen ajan ihmisistä ja elämänmenosta, joita puupiirroksissa kuvataan, mutta lisäksi taiteilijasta itsestään. Pääsemme ikäänkuin seuraamaan hänen matkakirjaansa. Teoksista tulee mieleen että ne ovat ikäänkuin lomakuvia, joita tekijä lähettää kotiin, kuvaamaan matkalla näkemäänsä. Tosiasiassa teokset eivät ole syntyneet yhden retken aikana, vaan paljon pidemmän aikavälin, ja usean retken tuloksena. Kuitenkin töiden välitön tunnelma ja jatkuvuus luovat tunnelmaa jatkumosta, yhdestä retkestä.
Kuvasarjasta minulle nousevat mieleen road moviet, matkustaminen ja sen vapauttava tunnelma. Seikkailu. Alexander Payne kuvaa elokuvassaan Sideways tarinaa kahdesta kaveruksesta, jotka päättävät lähteä ajelulle kalifornian viiniseudulle. Matkan varrella he tapaavat ihmisiä, maistelevat viiniä ja puhuvat elämästä. Elokuvan otokset toimivat hieman kuin postikortteina elokuvan päähenkilöide matkasta. Ne kertovat samaan aikaan viiniseudusta kuin myös heidän omasta matkasta.
Molempien töiden matka on vapauttavaa matkailua. Hidasta ja pohtivaa. Tekijät ovat lähteneet matkalle vailla kiirettä pääpisteeseen. Tällöin matkasta, ja joka hetkestä tulee merkityksellinen. Matkatessa ajan merkitys muuttuu, yleinen aika muuttuu henkilökohtaiseksi ajaksi, yhteiskunnan velvoitukset vähenevät. Lake at Hakonessa on ajaton tunnelma. Toki ihmiset jatkavat kulkuaan ja töitään Tokaidon tiellä, mutta kuvan ottaja, kuva on irroittautunut rutiinista ja katsoo ympärilleen. Kuvassa nähdään järven tyyneys, auringonnousun herkkyys, kallion rikkaat värit. Elämä saa tuuletusta ajan virrasta. Sidewaysin tarina on ehkä hieman kiemuraisempi. päähenkilöt eivtä koe vapautta tilanteistaan. Silti heidän matkansa on nousu vuoren laelle, katselemaan arjen kulkua, miettimään oman elämänsä osallisuutta siinä. Aika antaa tilaa omien kokemusten ääneen lausumiseen.

Mopon karkaamisesta osa I

Puitteissa

Hotellissa on äärettömän monta huonetta ja ääretön määrä vieraita. Uusi vieras saapuu, löytyykö hänelle tilaa? – Hilbertin hotelli paradoksi.

Matemaattinen Hilbertin paradoksi vie, matemaattisuuden ohella, meidät matkalle, nostaa käsityksemme maantasalta sfääreihin. Ontologisten kysymysten äärelle. Miten käsitämme maailman, mitä maailma on, mitä elämä on, mitä aika on?

Steve Reichin Music for a Large Ensemble

vuodelta 1978 taas on yksi minimalistisen musiikin klassikoista. Teos rikkoo yleistä käsitystämme ajasta ja tapahtumien kulusta, ja samalla myös musiikin “juonen kaaresta” jakamalla musiikin yhä pienempiin osiin ja niiden toistonomaiseen hitaaseen variaatioon. Aika hidastuu fraktaalinomaisesti: vaikka kunka lähestyisimme aikaa, emme pääse perille. Aika näyttäytyy yhä ja yhä ja yhä pienempinä osina. Paradoksinomaisesti mikrokosmos alkaa kuvamaan makrokosmosta. Arkipäiväisemmin sanottuna, hidastaessamme vauhtia, lopettaessamme kiirehtimisien ja keskittyen matkaan, hetkeen, ajan merkitys muuttuu. Emme ole enää kiinni luomassamme arjen syklissä, vaan kiinni jossain syvemmässä, jossa ajan käsite on toinen.
Aika on ollut ihmisen ja koko maailmankaikkeuden historiassa aina läsnä. Ihmisten keskuudessa aika on ollut läsnä päivänä ja yönä, vuorokauden vaihteluina, vuodenajan vaihteluina, kuun kasvun vaihteluina, tähtien liikeenä. Ihmisen rytmin on määrittänyt maailmankaikkeus. Erilaisia ajanmittauslaitteita on tosin havaittu jo Egyptin faaraoiden muinaisina aikoina. Sekunti, tuo nykyisen ajankäsityksemme perusyksikkö taas keksittiin 1000-luvulla arabiassa. Mutta meitä näin voimakkaasti määrittäväksi mittariksi, jokaisen hetken merkitsijäksi aika, sekunti, minuutti ja tunti tulivat vasta 1800-luvun teollisen vallankumouksen ja mekaanisen kellon keksimisen myötä. Teollisuus loi mahdollisuden tuoda kello jokaisen tehtaan seinälle, vieläpä edullisesti. Nyt elämämme luonnollisena osana on aika jota määrittää sekunti, minuutti, tunti. Käymme töissä, syömme, harrastamme, kaiken tiettyinä ennakkoon määriteltyinä kellon aikoina. Kaikki tämä ei tietenkään ole paha asia, ilman aikaa emme olisi tässä missä olisimme nyt, moni asia olisi toisin. Mutta kellon luoma aika, kuluva aika, rajallinen aika, muokkaa mielestämme tietynlaisen, ei ole aikaa hukattavaksi, eikä varsinkaan tuhlattavaksi. Fokus siirtyy tästä hetkestä tuonne. Nykyään pysähtyminen on jopa vaikeaa. Pysähtymiseen kuuluu hiljaisuus, tai pikemminkin oman pään jatkuva humina, jota joudumme kuuntelemaan. Pysähtyminenkään ei ole itsessään hyvää tai pahaa. Se on ajan eri ominaisuus ja sen ominaispiirteenä on se että se tuo mielemme tähän hetkeen. Pysähtyminen on hyvä paikka ontologiselle ajattelulle ja taiteelle. Hetkikin on yksi ajan paradoksi, se on tässä, mutta se jatkuu ikuisuuteen.
Reichin, ja ajan hyvin lyhyen historian kautta, pääsemme Marjatta Holman (s.1976) teoksen Puitteissa "Puitteissa" äärelle. Holman teokset tuovat mieleen Rothkon, Ad Reinhardtin ja Malevitsin maalauksia. Pelkistettyä, riisuttu turhuudesta, muodosta ja tunnistettavuudesta. Puitteissa-teoksessa ei ole juuri mitään. Se olisi helppo ohittaa, koska ei ole aikaa tuhlattavana tyhjyyteen. Silti maalaus huutaa pysähtymistä, kutsuu ihmistä pysähtymään ja katsomaan tyhjyyteen. Tyhjyydestä alkaa hahmottumaan variaatioita tyhjyydestä, tyhjyys ei olekaan ei-mitään vaan se on jotain, oikeastaan se on ihan kaikki, eli ei-mitään. Siitä avautuu maailmankaikkeus, jossa alkaa tuntea itsensä pieneksi. Perspektiivi muuttuu, alkaa näkemään oman elämän polkuja, ja mahdollisuuksia, aikamme polkuja, maapallon polkuja, olemisen ikuista kysymystä.

En osaa sanoa onko pysähtyminen aina paradoksi, onko koko elämä paradoksi ja miten Reichiä kuunnellessa tai Puitteissa-maalausta katsoessa mopo karkaa ontologian ihmemaahan, mutta luulen että se on hyväksi ihmiselle. Puitteissa teosta katsellessa tulee mieleen että Hilbertin hotellissa on aina tilaa vielä yhdelle.